Viimeinen merkintä äidinkielen osalta on tässä, ihan ajallaan yhden päivän myöhässä. Syy ei varsinaisesti ole minun, sillä tein tätä joskus kahdentoista maissa keskellä yötä ja modeemi on erään makuuhuoneen perällä, jonka ovi tietysti suljetaan kun sen asukkaat käyvät levolle. En voinut tehdä merkintää päivälläkään, sillä pakottava tarve kasvattaa erään tyyppini sukua Simssissä voitti 6-0.
Koen vastenmielisyyttä Justin Bieberiä, Robinia ja kaiken maailman tyhjänpäiväisiä teinipoikia kohtaan. Olen mielestäni tehnyt sen tarpeeksi selväksi jokaiselle, joka on tätä vähääkään ääneen epäillyt, ja vannonut käsi sydämellä, etten koskaan ikinä enää kuuntele vapaaehtoisesti teinitytöille suunnattua teini_boitsumusaa. En varmasti olisi kuunnellutkaan, mutta kello oli puoli yksitoista, blogimerkintään piti saada joku aihe ja en kuollaksenikaan keksinyt sellaista yhtyettä, johon olisi nopea saada sekä kappaleet kuunneltua että mielipiteet kirjoitettua. Panikoin hetken, kunnes hoksasin, että eihän sen tarvitse välttämättä olla mitenkään mieluinen.
Reilu kolmesataa miljoonaa katsojaa? Tosissaan? Maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä. 4,2 % on kuullut tämän. Vilkaisin myös kokonaiskatsojamäärää näiden kanavalta, ja miljardin paremmalla puolella mennään.
Kiva klainari. Voisin kuvitella hankkivani tuollaisen auton tullessani ajokortti- ja vakaa palkka-ikään. Kaksitoista vuotta, -ko, -kö?
Video ei nyt häävi ollut, poikia pomppimassa rannalla ja jotain tyttöjä jossain ja taas poikia ja näin, mutta kappale ei ollut aivan niin susi kuin kuvittelin.
Sävel on yhdentekevä ja sanat eivät maata mullista, mutta biisi jää päähänsä soimaan ja on sillä tavalla hoitanut siis hommansa.
Tässä nyt _ehkä_ houkutellaan teinityttöjä komeiden poikien perään niin videolla kuin sanoituksillakin. Hyvä myyntikikka. Itse en siis ole teinityttö, koska en pidä noita mitenkään ihmeellisen näköisinä ja sanat eivät nappaa. Ovathan nuokin varmasti jotain muutakin kuin vain tyttömagneetteja, mutta koska hirvittävä määrä lissuja (ja muitakin) rynnii kiljuen kuuntelemaan "1Dn uutta biisii!!1" ei ennakkoluuloilta voi hirveästi välttyä.
Samaa tavaraa ovat myös Kiss You, One Way Or Another ja Live While We're Young. Tarttuva rytmi, teinit sanat ja pojat pojat.
Tuomio: ei tämä nyt niin hirveä ollut, mutta ei, ei.. pallo pyörisi väärään suuntaan jos tällaiseen hurahtaisin. Tykkään, että musiikissa on joku sanoma/"sielu" ja tämä ei nyt aivan vastaa odotuksia.
Ainakin äidinkielen osalta. Jatkan tätä toki myöhemminkin, mutta voin hieman löyhentää tahtia, ettei tarvitse pää viidentenä kätenä olla vielä aamuyöstä raapimassa merkintää kasaan. Ei tarvitsisikaan, jos olisin aloittanut aiemmin, mutta vikahan ei tietenkään ole minun.
Seuraava artisti on yleisön pyynnöstä Passenger, joka on minulle ihan vieras entuudestaan.
Ensimmäisenä huomion kiinnitti laulajan hieman epätavalliseen ääneen, joka muistuttaa mielestäni hyvin paljon Esko Valtaojan ääntä, vaikken ole tämän kuullutkaan laulavan.
Kappaleen kevyt alku toi aluksi vähän olemattoman olon, joka tuntui vähän siltä kuin ajatukset olisi ulkoistettu viisi metriä pään yläpuolelle - vaikea selittää ja erittäin inhottava tunne! Tätä sattuu joskus muidenkin kappaleiden kohdalla, ja vaikka koko olotila kuulostaakin aivan mielenvikaiselta, voin vakuuttaa olevani ihan terve.
Hämärästi muistuttaa myös Jukka Poikaa kepeän tunnelmansa ja sanojen puolesta. Sanat kuitenkin toistavat ajoittain itseään melko paljon eivätkä jää mieleen kuin vasta ties kuinka monennen kuuntelun jälkeen. Vaikka biisi nyt olikin reilu neliminuuttinen, en muista siitä jälkeenpäin muuta kuin laulajan omanlaatuiset hyppelehdinnät videon keskivaiheilta.
Nyt on kyllä mielipiteiden runsas sammio rutikuiva kuin irlantilainen baari jalkapallokauden päätyttyä. Ei näin väsyneenä voi mitään blogia rustata, saati sitten mielipidettä sorvailla, puhumattakaan muusta elämisestä!
Väsymyksestäni huolimatta onnistuin kuuntelemaan kaksi muutakin kappaletta, Stolen Toys ja Thousand Matches, ja tähän mennessä olen törmännyt vain akustiseen kitaramusiikkiin ja paljaaseen lauluun, joka on tietenkin jossain tilanteessa viehättävää - on ollut - mutta nykyään olen saanut siitäkin yliannostuksen kuunneltuani senkaltaista musiikkia kellon ympäri kesällä.
Harmi, miten musiikista voi niin helposti saada tarpeekseen! Olen "pilannut" monta hyvää kappaletta kuuntelemalla niitä uudestaan ja uudestaan, vaikka takaraivossa ääni onkin moittinut, että säästä nyt myöhemmäksi, tiedät kuinka tässä taas käy!
Loppukesästä, kulutettuani järkeni puhki akustisella indiellä, löysin Adrian von Zieglerin kelttikappaleet, joista
erityisesti Breath of the Forestia ja Crann na Beathaa kuuntelin ja kulutin jokaisella valveillaolohetkeni aikana, tappaen lopulta niiden viehätyksen. En edelleenkään osaa kuunnella kyseisiä kappaleita samalla tavalla kokonaisuuksina, vaan näen ne erillisinä sävel- ja rytmikuvioina, jotka vain leijuvat keskenään sinne tänne.
Jos (kun) tämän perusteella pitäisi jokin kokonaisvaltainen mielipide antaa, niin tuomio olisi, että aika mitäänsanomaton ja mieleenpainumaton, mutta tietynlaisessa elämäntilanteessa/mielentilassa nämä kappaleet saattaisivat tuntuakin omilta. Nyt kallistun kuitenkin Nox Arcana-tyyliseen tummempaan instrumentaaliin.
Tällä kerralla koetan taas parhaani mukaan palata ruotuun, sillä edellinen postaus meni juuri ja juuri rimaa hipoen - oikeasti tuosta 1.5-kirjoituksesta piti tulla erillinen välilehti/sivu, mutta tallensin sen sittenkin odottamaan aikaansa tuumattuani, että vähän on kyllä vajaa ja pieni ollakseen kokonaan oma juttunsa erillään muista.
Ensimmäinen teksti sen sijaan oli omasta mielestäni kovin tylsä - uudenlaiseen musiikkiin tutustumisen kannalta siinä ei ollut mitään mieltä, sillä olin jo Oasista ennen kuunnellut muun muassa Beatlesia, Coldplayta ja Suedea. Jos se kuitenkin tarjosi jollekulle toiselle jotain, olkaa hyvä.
Siispä varasin täksi kerraksi jotain muuta kuin sitä raskaampaa heviä, tai mitä tulinkaan luvanneeksi ensimmäisessä merkinnässä, ja tartun taas kiinni rakastamaani folk-musiikkiin. Folkia on maailmalla kuitenkin niin paljon, että olen todennäköisesti nähnyt siitä vain pienen osan, ja siksi valinta osui itselleni melko tuntemattomaan folkin osaan - saamelaiseen kansanmusiikkiin ja Máddjiin!
Saamelaista kansanmusiikkia on yllättävän paljon saatavilla myös internetissä, ottaen huomioon, kuinka pienestä vähemmistöstä nyt puhutaan. Suomalaisia saamenkielisiä/taustaisia yhtyeitä tiesin ennestään vain yhden, Angelin tytöt (nykyään vissiin Angelit). Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että osaan yhden säkeistön kappaleesta "Ruojain ruoktot", mutta se on sitten niitä rallatuksia, joita lauleskelen itsekseni metsässä tai yksin kotona ollessani. Joikata en sentään osaa, vaikka saattaisihan tuokin olla mielenkiintoinen ja täysin tarpeellinen taito opeteltavaksi. Voisi päästellä höyryjä pihalle.
Youtubesta löysin ainoastaan kaksi Máddjin kappaletta ja epätoivokin ehti iskeä, kunnes kvg ja myspacesta löytyi myös tili kyseiselle laulajalle. Linkkailen tähän kuitenkin vain ne kappaleet, jotka löysin Youtubesta - ei hajuakaan, miten myspacesta upotetaan musiikkia.
Kappaleen nimi on siisIđitguovssu, ja jos jollakulla ei nyt anna merkistötuki myöden, sen laatikon tilalla kuuluisi olla d, jonka varressa on poikkiviiva. Kirjaimen saa näkyviin lataamalla latinalaisten aakkosten laajennetun merkistötuen.
Nimi kääntyy englanniksi "dawn light", ja suomeksi en sitä ala mongertamaan, sen voi jokainen itse tehdä jos tarpeelliseksi kokee.
Kun ensimmäisen kerran aloin kappaletta kuuntelemaan, alun kitaran(?)soitosta tuli mieleen LoTR-onlinesta Forochelin alue, joka pohjautuu jossain määrin Pohjoismaiden pohjoiseen osaan. "Dawn Light" muistuttaa minua myös Skyrimin soundtrackeista, joista osa on samanoloisia tämän kappaleen kanssa.
Tältä vissiin tuntuu seisoa talvella jossain vaaralla ja katsella alas! Máddjin laulu ei ole ollenkaan se pääasia kappaleessa, vaan se kulkee sujuvasti muun virran mukana. Saamen kieli tuo mukaan oman viehätyksensä, kun ei yhtäkkiä ymmärräkään sanoja eikä tarvitse alkaa miettiä mitään syvempää tarkoitusta jollekin lauseelle. Harmikseni ymmärrään jo ruotsinkielisistäkin lauluista sen verran, etten voi keskittyä johonkin muuhun ajatusta vaativaan tekemiseen ilman, että poimin sieltä täältä jotain sanoja. Englannista tai suomesta nyt puhumattakaan.
Jos haluaisin (ja haluankin) kuunnella tätä ulkona ollessani, en tekisi sitä etelässä, sillä täällä on liikaa väriä jopa talvella, kun keskipäivän auringon aikaan mäntyjen kuoret ovat usein sulana ja joka paikassa on lehdettömiä pensaita ja muita lumen pinnalle jääneitä kasveja. Ei ole tarpeeksi autiota, jotta tunnelmasta saisi kunnolla kiinni.
Nyt kun pääsin puhumaan autiosta tunnelmasta, niin sellainen kyllä kieltämättä iski viime toukokuussa tekemällämme matkalla Kemijärvelle äidin vanhalle kotipaikalle, missä mummo ja ukki asuvat. Käväisimme Kolarin kautta ja olimme siellä juuri parahiksi nähdäksemme osan jäidenlähdöstä Tornionjoesta.
Matkalla Kolarista Kemijärvelle, tai ihan ylipäätänsä koko matkalla Oulusta ylöspäin rantaränniä pitkin, suurin osa taipaleesta oli suoraa tietä, jota reunustivat osittain lumien peittämät jängät ja kymmenen kilometrin välein näkyi jossain, käytännössä keskellä ei mitään, joku yksinäinen torppa tai porolauma, mutta muuten maisema oli tällaiselle etelärannikolla kasvaneelle ihmiselle todella karua, käkkyräistä mäntyä ja jossain kaukana pari vaaraa. Ulos katsellessa olo oli tyhjä ja yksinäinen, ja vaikka viivyimme pohjoisessa vain muutaman päivän, huomasin paluumatkalla tuijottelevani toiveikkaana joka metsään, että joko näkyisi jo kunnon kokoisia koivuja tai muitakin lehtipuita, tai edes paljasta maata ilman lumikokkareita tai kuurakerrosta. Vaikka pidänkin pohjoisesta ja niistä ihmisistä avoimine luonteineen, en kuitenkaan jaksaisi viettää siellä pitempiä aikoja, puhumattakaan asumisesta.
Etelässä olikin sitten jo koivuissa lehdet, tiet sulana ja pubien terasseilla äijiä istumassa. Pysäyttävä kokemus (eivät ne äijät vaan se, mitä sanoin aiemmin).
Nettiyhteyteni ollessa sellainen, mikä on, en pystynyt kuuntelemaan myspacesta Máddjin muuta tuotantoa, mutta Youtubesta löytyi vielä toinenkin, "Far" (Guhkki). En pitänyt tästä aivan niin paljon kuin Dawn Lightistä, mutta ne kertovatkin eri tarinaa ja tämä jälkimmäinen on synkempi niin sanoiltaan kuin säveleltäänkin.
Yksi lisää siihen listaan, joka löytyy edellisestä merkinnästä. All hail Máddji.
...joka muuten näyttää kasvoiltaan hyvin paljon eräältä serkultani, vaikka eroavaisuuksia löytyy silmien ja hiusten värissä.
Koska blogini on musiikkiaiheinen, pidän tarpeellisena antaa myös hieman tietoa omasta musiikkiharrastuksestani ja suhteestani musiikkiin yleensä.
Olen harrastanut pianonsoittoa noin yhdeksän tai kymmenen vuotta, eli aloittaessani olin sellainen vaahtosammuttimen kokoinen pätkä, joka soitti Ukko-Nooaa. Pidin aluksi pianon soittamisesta ja tunneista, mutta joskus neljännellä tai viidennellä luokalla laiskistuin enkä viitsinyt harjoitella, jolloin en myöskään edennyt yhtään mihinkään. Vasta seitsemännellä luokalla aloin taas kiinnostua vanhasta harrastuksestani, ja elvytin mielenkiintoni sitä kohtaan. Nyt lurittelen taas iloisesti Für Eliseä aina kun siltä tuntuu, ja opiskelen mielelläni uusia kappaleita.
Musiikkitietojeni kanssa saatan olla joidenkin mielestä hieman takaperoinen. Tiedän kaiken maailman neofolkyhtyeet läpi, mutta olen vähän ulalla kun aletaan puhumaan jostain Nicki Minajeista ja Rihannoista. Tiedän kyllä nimet, mutta en ole kuullut kuin ehkä yhden kappaleen ja senkin puolella korvalla jossain kaupassa. Radiota en itse varsinaisesti kuuntele, mutta kotona meillä soi se aamusta iltaan, ja auki oleva kanava on yleensä Rondo Classic. (Poikkeuksena jääkiekkokausi, jolloin päällä on jokin kanava, josta tulee selostukset.)
Lista aktiivisesti kuuntelemistani yhtyeistä/artisteista löytyy myös Bloggerin profiilisivultani, mutta lätkäisen tähän kaikki yhtyeet, joiden kappaleita minulla on jossain laitteessa ja joita tulee kuunneltua edes joskus.
ja tervetuloa lukemaan musiikkiaiheista blogiani, Putkiradiota. Tämän blogin ideana on tutustuttaa kirjoittaja, ja ehkä lukijatkin, eri musiikkityyleihin, artisteihin ja kappaleisiin, koettaen myös toimia samalla äidinkielen omatoimiviikon tehtävänä, vaikka luultavasti jatkankin tätä jos vain intoa riittää - musiikin riittämättömyyteen en voi vedota nähtyäni Wikipedian luettelon tyylilajeista. Artistit, joita tässä blogissa käyn läpi, eivät ole minulle ennestään tuttuja tai jos ovat, en heiltä kovin montaa kappaletta ole kuullut.
Blogin nimi "putkiradio" on perua alkuperäisistä suunnitelmistani blogin aiheeseen - tarkoituksenani oli kirjoittaa 50-60-luvun (suomalaisesta) musiikista, mutta idea tyssäsi mielenkiinnon puutteeseeni aihepiiriä kohtaan, jonka vuoksi "hieman" laajensin aihepiiriäni. Pidin kuitenkin edelleen vanhasta nimestä, enkä viitsinyt luopua siitä, joten annoin sen jäädä, pyöriteltyäni tosin hetken aikaa muita, hieman modernimpia vaihtoehtoja kuten "Subwoofer 5.1" tai "Alttoavain" ja jälkimmäisen lukuisat väännökset. Totesin niiden kuitenkin olevan vaikeita muistaa ja ikäviä sanoa.
Noni, sit asiaan.
Ensimmäiseksi tutustumisen kohteeksi otan erään englantilaisen yhtyeen, Oasiksen. Yhtyen edustaa brittiläistä rockmusiikkia ja/tai brittipoppia, riippuen keneltä kysyy. Oasis perustettiin vuonna 1991 nimellä "The Rain" ja sitä olivat perustamassa laulaja Chris Hutton, kitaristi Paul Arthurs, basisti Paul McGuigan ja rumpali Tony McCarroll. Chris Huttonin erottua pian perustamisen jälkeen hänen tilalleen tuli McGuiganin kaveri Liam Gallagher, joka vaihtoi yhtyeen nimen Oasikseksi. Bändin jäsenet vaihtuivat tämän jälkeen vielä monta kertaa.
Yhtyeen kulta-aikaa oli 90-luvun puoliväli, jolloin Oasis julkaisi monta hittisingleä, mm. Champagne Supernova ja Wonderwall. Bändin ollessa maailmankiertueellaan -96 sen jäsenten välit alkoivat rakoilla ja moneen otteeseen sen ennustettiin hajoavan. Tästä huolimatta yhtye jatkoi aina vuoteen 2009 saakka, kunnes Oasiksen laulaja ja keulahahmo Noel Gallagher erosi, koska ei omien sanojensa mukaan pystynyt enää työskentelemään veljensä Liamin kanssa. Liam jatkoi yhtyettä nimellä Beady Eye.
Ensimmäinen kuuntelemani kappale Oasikselta oli Champagne Supernova vuodelta -96. Katsoin sen videon kanssa ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä merkintää. Ensivaikutelma oli jotenkin.. Steve Jobs.
Videosta näkee tietysti jo otsallaankin, että kyseessä on hieman vanhempi teos. Nuo tehosteet. Kappaleen tunnelma on hieman pysähtynyt ja paikallaan kelluva, ja vaikutelmaa tehostavat sininen valaistus ja kameran - sekä laulajan - verkkaiset liikkeet. Liam soittamassa kitaraa, makaamassa sängyllä, tuijottamassa TV-ruutua, kaikessa rauhassa. Videon siniset tehosteet ja liikkeen puute luovat jossain määrin myös hieman vieraan ja kolkon sävyn videoon, mutta ehkä tämäkin on vain totuttelukysymys.
Verkkainen kitaransoitto saa ajan virtaamaan nopeasti, eikä kuuntelija välttämättä edes tiedosta, että kappale on reilut seitsemän minuuttia pitkä - oma reaktioni oli ainakin "joko se loppui?". Champagne Supernova muistuttaa imo jotenkin The Carpentersin Rainy Days And Mondays-kappaleesta, vaikka en osaa sanoa, mitä yhtenevää niissä on - nopealla tarkastelulla ei yhtään mitään.
Joka tapauksessa Champagne Supernova vaikutti ihan kuunneltavalta kappaleelta, vaikken ehkä sitä ihan ensimmäisenä valitsisikaan soittolistalleni.
Kuunneltuani muutaman kappaleen lisää (Wonderwall, Let There Be Love, Go Let It Out!, Songbird) pystyn jo sanomaan hieman enemmän, vaikken tietenkään mitään kokonaisvaltaista - elitistit älköön hengittäkö herneitä. Oasiksen musiikki on kuin Beatles ja Coldplay yhdistettynä. Kappaleiden yleistunnelma on rento, mutta niillä on kuitenkin tietty selkäranka, eivätkä ne vain vetelehdi ympäriinsä. Videot ja itse sanoitukset/biisit eivät yleensä kulje käsi kädessä, mikä aiheutti itselläni aluksi hieman hämmennystä, mutta nyt, muutaman kuuntelu- ja katselukerran jälkeen, nekin vaikuttavat ihan järkeenkäyviltä.
Seuraavan merkinnän teen luultavasti jo tänä iltana, koska olen *vähän* myöhässä aikataulusta - merkintä per päivä ei riitä, sillä tiistaihin mennessä pitäisi olla jo koossa kaikki viisi.
Ajattelin tämän kerran vastapainoksi ottaa ruodittavaksi joko raskaampaa metallia tai sitten instrumentaalia goottimusiikkia, kumpaakin kun satuin löytämään runsain mitoin Youtubesta. Olin hakenut niitä ennenkin, mutta se onkin näemmä hakusanasta kiinni.
