Ainakin äidinkielen osalta. Jatkan tätä toki myöhemminkin, mutta voin hieman löyhentää tahtia, ettei tarvitse pää viidentenä kätenä olla vielä aamuyöstä raapimassa merkintää kasaan. Ei tarvitsisikaan, jos olisin aloittanut aiemmin, mutta vikahan ei tietenkään ole minun.
Seuraava artisti on yleisön pyynnöstä Passenger, joka on minulle ihan vieras entuudestaan.
Ensimmäisenä huomion kiinnitti laulajan hieman epätavalliseen ääneen, joka muistuttaa mielestäni hyvin paljon Esko Valtaojan ääntä, vaikken ole tämän kuullutkaan laulavan.
Kappaleen kevyt alku toi aluksi vähän olemattoman olon, joka tuntui vähän siltä kuin ajatukset olisi ulkoistettu viisi metriä pään yläpuolelle - vaikea selittää ja erittäin inhottava tunne! Tätä sattuu joskus muidenkin kappaleiden kohdalla, ja vaikka koko olotila kuulostaakin aivan mielenvikaiselta, voin vakuuttaa olevani ihan terve.
Hämärästi muistuttaa myös Jukka Poikaa kepeän tunnelmansa ja sanojen puolesta. Sanat kuitenkin toistavat ajoittain itseään melko paljon eivätkä jää mieleen kuin vasta ties kuinka monennen kuuntelun jälkeen. Vaikka biisi nyt olikin reilu neliminuuttinen, en muista siitä jälkeenpäin muuta kuin laulajan omanlaatuiset hyppelehdinnät videon keskivaiheilta.
Nyt on kyllä mielipiteiden runsas sammio rutikuiva kuin irlantilainen baari jalkapallokauden päätyttyä. Ei näin väsyneenä voi mitään blogia rustata, saati sitten mielipidettä sorvailla, puhumattakaan muusta elämisestä!
Väsymyksestäni huolimatta onnistuin kuuntelemaan kaksi muutakin kappaletta, Stolen Toys ja Thousand Matches, ja tähän mennessä olen törmännyt vain akustiseen kitaramusiikkiin ja paljaaseen lauluun, joka on tietenkin jossain tilanteessa viehättävää - on ollut - mutta nykyään olen saanut siitäkin yliannostuksen kuunneltuani senkaltaista musiikkia kellon ympäri kesällä.
Harmi, miten musiikista voi niin helposti saada tarpeekseen! Olen "pilannut" monta hyvää kappaletta kuuntelemalla niitä uudestaan ja uudestaan, vaikka takaraivossa ääni onkin moittinut, että säästä nyt myöhemmäksi, tiedät kuinka tässä taas käy!
Loppukesästä, kulutettuani järkeni puhki akustisella indiellä, löysin Adrian von Zieglerin kelttikappaleet, joista
erityisesti Breath of the Forestia ja Crann na Beathaa kuuntelin ja kulutin jokaisella valveillaolohetkeni aikana, tappaen lopulta niiden viehätyksen. En edelleenkään osaa kuunnella kyseisiä kappaleita samalla tavalla kokonaisuuksina, vaan näen ne erillisinä sävel- ja rytmikuvioina, jotka vain leijuvat keskenään sinne tänne.
Jos (kun) tämän perusteella pitäisi jokin kokonaisvaltainen mielipide antaa, niin tuomio olisi, että aika mitäänsanomaton ja mieleenpainumaton, mutta tietynlaisessa elämäntilanteessa/mielentilassa nämä kappaleet saattaisivat tuntuakin omilta. Nyt kallistun kuitenkin Nox Arcana-tyyliseen tummempaan instrumentaaliin.
